LOST IN PARADISE

Kadonnut paratiisiin. Siltä musta tuntuu just nyt.

Mä elän tällä hetkellä paratiisielämää, jota moni ei saa. Ja silti oon tyytymätön. Miksi? En tiedä itsekkään tarkalleen.

Sata asiaa ärsyttää, asioita joille en voi mitään. Mun entinen luokkalainen, joka soittaa välillä muutaman minuutin pituisen puhelun, kertoo omat kuulumisensa ja lopettaa puhelun. Mun nykyinen luokka, vaikka luulin että sillä saralla kaikki on jo kunnossa. Eipä ole. Meinasin tähän kirjoittaa romaanin kaikesta mikä siellä on pielessä mutta ehkä en kehtaa pistää sitä julkisesti minnekkään. Sanotaan nyt, että osa luokkalaisista on aika noloja. Toiset ei vaan hyväksy tietynlaisia ihmisiä - minunlaisiani. Saa nähdä, pääsenkö edes ekasta vuodesta läpi vai jätänkö kesken.

Haluan vaan huutaa, päästää kaikki ulos. Mutta samalla jokin tukkii mun huudon. En kehtaa huutaa. En kehtaa pyytää apua. Mun pää huutaa, oot heikko jos pyydät. Idiootti. Ääliö. Luuseri.

Pitäisi mennä nukkumaan. Ei nukuta. Ei jaksa nukkua. En pysty nukkumaan, ahdistaa liikaa. Pää huutaa, yritän peittää sen musiikilla. M83:n Wait soi loopilla. Siinäkin huudetaan, kuvittelen itseni siihen huutamaan, kuvittelen itseni nurkkaan ja huutamaan musiikin soidessa taustalla. Kuvittelen sen elokuvamaisesti, kuvittelen kuinka se kuvattaisiin.

Mieleni tekee tehdä video. Sitten tajuan ettei Windowsin elokuvatyökalu toimi enää koneessani. Pää huutaa taas, syyttää mua siitä. Rikoit sen kuitenkin. Älä kiistä sitä, sä aina pilaat kaiken muutenkin. Niin!

Alone, and lost in paradise